Terrible Things Onision Has Done Prelude? Something like that.

Iisiä livingiä vaan

Laiskaa lauantaita. Eilinen töihin paluu sairausloman jälkeen sujui ihan hyvin. Vaikka sai taas kyllä motivoida itseään palaamaan töihin. :P Oltiin Jussin kanssa kaksistaan - Jussiksikohan mä olen häntä täällä kutsunut? Täytyypä tarkistaa jossakin välissä. Pissis eli Elle tuli sitten iltapäivällä auttelemaan. Aaargh, mä en vaan jaksa sitä. :( Ja sen pissiskaverit siihen päälle sitten. Kun ne saapuu siihen lespaamaan vaatteista yms. Koskakohan mun toleranssi oikein kasvaa noihin? Liikaa traumaattisia muistoja? Tänään on siis ollut varsin passiivinen päivä. Vähän olen kirjoitellut, suoltanut tekstiä, katsotaan saanko sitä(kään) koskaan varsinaisesti valmiiksi. Paljon suunnitelmia, vähän toteutusta. Seim ould seim ould.

Ihan hyvästi

Olen voinut pääsääntöisesti hyvin viime kuukaudet. Kesä meni ihan hyvin. Olen edelleen varovasti pienentänyt mielialalääkitysteni annosta. Nukkejen ostolakko on pitänyt. Ja painokin on yhä hiukan laskenut. Ei hullumpaa siis.

Siis ihan uskomatonta, joku on antanut mun eiliselle päiväkirjamerkilleni jonkun tommosen plussan! Joku jossain todellakin välillä noteeraa, että jotakin tänne kirjoitan?? Ooohooo. Mahtava juttu, tuntuu kivalta! Kiitos, sinä tuntematon! :) Tai ettei vaan ois kuitenkin joku botti vaan? :S Enpä ole kauheasti tätä blogiani missään mainostellut, ja ollut sellainen tunne, ettei tätä juurikaan kukaan lue. Mutta ei se oikeastaan haitannut, vaikka hienoahan se on, jos joku jaksaa joskus vilkaista. Muutenhan kirjoittaisin ihan omaa, salaista, päiväkirjaa, jos lukijat eivät olisi tervetulleita. :)

Luin äsken läpi tuon taukoa edeltäneen kirjoitukseni keväältä. Tuntemukset siltä päivältä miltei heräsivät henkiin uudelleen. Huomaa, että olen kirjoittanut sen tunnekuohuissa. Käyn seuraavaksi vähän korjaamassa kirjoitusvirheitä. Tuntuu hienolta, että pitkään aikaan ei ole ollut tuollaisia tuntemuksia, jes! Vähän vaan alakuloa välillä.

Paluu

Ajattelimpa ihan muina naisina viimeinkin palata blogini sivuille. On ollut mielessä lukuisia kertoja. Mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Nii-in tyypillistä minua. Olen ollut nyt sairiksella, suunnilleen viikon, kävin välissä kokeilemassa töissäoloa yhden päivän ajan. Olen tainnut saada kaksi flunssaa peräkkäin. Vointi vaihtelee. Nyt vointi on ihan ookoo. Huomenna on tarkoitus palata töihin.

Olen tässä leikellyt kiiltokuvia irti arkeistaan. Ihana fiilis ja tuoksukin niissä, vaikken nyt niiden tuoksua juurikaan haista. Tarkoituksena siis käyttää niitä lopulta kaikenlaiseen askarteluun. Ja jotenkin niiden käsittelystä tulee vaan kiva fiilis. Sekin on niin uskomattoman hienoa, että killtokuvat eivät ole pääpiirteissään muuttuneet piiruakaan sitten minun lapsuuteni. Muistaakseni olen lörpötellyt kiiltokuvista täällä joskus aiemminkin. No, ei se mitään. Olen samalla seurannut, paikoin lähinnä kuunnellut, someguy827:n You Tube-videoita. Aivan mainio tyyppi! :D

On ollut aivan ihanaa saada olla kotona. vaikka samalla on taas huono omatunto siitä, että olen sairiksella. Onneksi tämän vuoden puolella ei ole vielä ollut näitä sairiksia kauheasti. Mutta aina mulla on pelko perseessä siitä, että alkaako näitä kohta olla taas liikaa. :( Toki vointi on ollut paikoin niin huono, että ei tämä lomailulta ole tuntunut. Olen myös pelaillut Tiny Townia Aapelissa. Kivaa ajanvietettä. Lääkäri kuuli keuhkoissani jotakin "natinaa", ja siksi otatutti röngten-kuvat ja verikokeet. Onneksi niissä oli sitten kaikki kunnossa kuitenkin, eikä muutenkaan syytä ottaa antibioottia.

Tiritiriteijaa, tiritiriteijaa, kärsi kaiken kesän.

Tänään ei oo ollu kovin hyvät fiilikset. Olen ollut kyllästynyt ja turhautunut itseeni.

Menin Helsingin Tuomiokirkkoon perheenjäsenten kanssa kuuntelemaan Äitienpäivän konserttia. Olin nyt siellä ensi kertaa mukana. Aikaisemmin en ole uskaltanut mennä, paniikkihäiriön takia. Sikäli olen huojentunut ja tyytyväinen, kun sain mentyä ja oltua siellä, vaikka ei ollut kovin helppoa.

Mua huimasi, kädet hikoili ja vähän muutenkin hikoilin, välillä meinasi paniikki iskeä, pikkaisen, mutta luulen, ettei vieressä istuneet huomanneet mitään, todennäköisesti. Mua liikutti ja tuskastutti se, kun lapset lauloivat joitain tuttuja lauluja, joita itse lauloin koulussa keväisin. Mua tuskastutti joittenkin laulujen sanat myös, mua suututti kun ajattelin, miten erilainen mun lapsuus oli kuin minkään laulujen sanoissa lauletaan, mun äitisuhde, millaista oli olla lapsi. Mua suututti kaikkien muidenkin puolesta, jolla ei sellaista lapsuutta ja sellaista perhettä ole ollut, mitä lauluissa annetaan ymmärtää. Samalla tuli usein sellainen tunne, että itsekin tahtoisin alkaa laulamaan, siis jossakin kuorossa, tai mielummin käydä itse laulutunneilla, ja aloin vähän haaveilla siitä. Olen aina tykännyt laulaa, ja nuorempana laulanut kuoroissa, mutta laulutunneille ei vanhemmat mua päästäneet. Samalla sekin tuskastutti, kun ajattelin, etten kuitenkaan jaksaisi, enkä suostuisi pelkoni takia esiintymään missään, enkä saa kuitenkaan aikaiseksi aloittaa mitään, kun kaikki voimat menevät työssä käyntiin ja pakollisiin kotitöihin, enkä edes ehdi mitään muuta kun minä etenen kuin hidastetussa filmissä ja koko muu maailma kuin pikakelauksella. Olen vaan voimaton ja sekaisin kuin koko aika unessa, ja kaikki vaan vilistää ympärilläni, ja usein ainoa lohduttava ajatus on se, että minäkin vielä joskus kuolen, eikä enää ole tätä epätoivoista räpistelyä täällä. Unelmien vietävänä, unelmien jotka vaan muistuttaa omasta paskuudesta, huonoudesta ja turhuudesta, ja kun ihan kaikki saatanan muistot, kaikki mitä herää milloin missäkin tilanteessa, tuottaa lähinnä viiltävää kipua, niin ettei juuri mitään halua edes ajatella, kun se aina johtaa johonkin kärsimykseen. Inhoan itseäni kun olen kateellinen veljeni lapsille. Miten niiden vanhemmat ja isovanhemmat kehuu kannustaa halailee paijailee suukottelee niitä, miten ne saa harrastaa kaikkea mitä haluaa, niitä viedään matkoille ja kaikkea, niiden kanssa tehdään kaikkea. Inhoan itseäni kun kadehdin niitä. Itse muistan olleeni lapsena enimmäkseen väsynyt, masentunut ja ahdistunut ja peloissani. Ihan niin kuin nykyäänkin olen, saatanan nelikymppisenä vanhana lehmänä. Miksi mä sain sellaista, mitä olin tehnyt ansaitakseni sen? Siellä siis oli vähän tukalaa hengittää, liikutti, suututti, huimasi, välillä selkä kipeytyi.... Toisaalta välillä vähän nautin musiikista, ja olin tyytyväinen, kun suoriuduin tuosta.

Olen vielä vähän uupunut ja romuna tuosta rääkistä kaikkine sosiaalisuuksineen, mutta uskon toipuvani tarpeeksi, että pystyisin menemään edes kohtuu-ajoissa nukkumaan. Että selviäisin huomisesta työpäivästä, koska se on elämän tarkoitus.

Oli kaunis sää ja oli mukavaa ajatella että äiti ehkä ilahtuu siitä kaikesta.

Olen vaan kyllästynyt itseeni. Miksi olen näin saamarin väsynyt aina ja yliherkkä aivovammainen apina. Helpottaa kyllä pikkasen, kun voin ripittäytyä tänne.

Väsynyt muttei onneton

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen tähän kuluneeseen kevääseen, ja olen kiitollinen siitä, että se on ollut paljon helpompi kuin edellinen. Väsymys kuitenkin kaventaa tätä elämänpiiriä ihan älyttömästi, kun en edelleenkään jaksa mitään muuta kuin vaivoin käydä töissä ja tehdä kotona välttämättömimpiä kotitöitä. En jaksa innostua asioista niin kuin joskus vielä talvemmalla jaksoin. Odotan ja toivon, että vireystasoni palautuisi edes siihen aikaisempaan. Polvi on ollut välillä lyhyitä aikoja kipeänä, mutta ei ole haitannut niin paljoa kuitenkaan.

Karsintaa

Tämä kevät on ollut minulle paljon helpompi kuin viimevuotinen, ja siitä olen äärettömän kiitollinen. Olen ajatellut, että on taas aika karsia niitä vähäisiäkin ihmiskontakteja, tapauksissa joissa koen antavani enemmän kuin saavani. Niistä seuraa vain ylimääräistä turhautumista ja väsymistä. Tarvitsen voimiani muuhun.