Ajauduin tänään sattumalta katsomaan erään nuoren naisen You Tube-videoita, ja sitä kautta myös hänen kuviaankin. Hänellä on kuvissa ja videoillakin lähes aina hyvin voimakkaat meikit ja hiukset samaten viimisen päälle laitetut, yms. Löytyi myös jokunen kuva ns. luomunakin, ja täytyy sanoa että hän on kaunis ilman meikkiä, vaikka osaa siis kyllä hyvin tuon ehostuksenkin. Ilman meikkiä hän on paljon tyttömäisempi, siis paljon nuoremman näköinen, söpö tavis. Kasvot antavat vaikutelman kahdesta aivan erilaisesta, melkein vastakkaisista, persoonista, riippuen siis siitä, onko hän laittautunut vaiko ei. Vaikuttaa siltä, että hän ottaa usein kuvia itsestään, myös ollessaan toisten ihmisten seurassa (,mikä on mielestäni aika teinixiä eli surkuhupaisaa), ja usein kuvia peilin kautta, kokovartalokuvia. Erilaisia ilmeitä, vaatteita, tyylejä... Kuin hakisi itseään, omaa kuvaansa... Ihan kiehtovaa siis sinällään.
Tuon nuoren naisen kasvot ilman meikkiä ovat tosiaan sen verran erilaiset kuin meikattuna, ja hiustyyli erilainen laitettuna kuin luomuna, eli tulee vaikutelma kahdesta ihan eri henkilöstä. Videoilla on näyttävä, dramaattisen kaunis, itsevarma hymytön nainen, joka laukoo mielipiteitään matalalla ja tavallaan karun kolkolla äänellä, tyyli on siis kova. Luomuna nainen näyttää ujolta kiltiltä tytöltä, jolle voisi kuvitella hiljaisen, pehmeän ja heleän puheäänen. Tulee vaikutelma, että tuo nainen kapinoi omaa itseään vastaan. Sehän voi siis sinällään olla ihan avartavakin kokemus, ajan oloon.
Muistan itsekin, kun laittauduin melkoisesti siinä joskus 20-30-ikävuosien aikoihin. Peliä ja kameraakin tuli kyllä käytettyä. Stressi ja paradoksi oli siinä, kun yritti mukamas vaikuttaa kuitenkin siltä, kuin ei näkisikään muka niin kauheasti vaivaa sen eteen, että näyttäisi ns. hyvältä, ja kun meikkasi niin voimakkaasti, että omat kasvot olivat varsin erilaiset kuin ne meikatut kasvot, niin kasvojen menetyksen pelko saattoi olla ihan konkreettinenkin. Jos meikki valuisi, tahriintuisi, tai menisi muuten pilalle, paljastuisit yht'äkkiä, ennen kuin itse edes sitä tajuaisit, paljastuisit... pelleksi, feikiksi... Ja sen naamion myötä liukenisi pois myös se turvallinen panssarisi. Nainen, joka oli muka kaunis ja itsevarma. Yritin vaikuttaa siis siltä, kuin en olisi keinotekoinen ja ulkonäkööni keskittynyt, vaikka olinkin.
Toisinaan olen nähnyt unta siitä, että olisin taas kaunis. Eli olisin alkanut taas satsata enemmän ulkonäkööni. Unessani olen ollut aina varsin innoissani. Käytännössä en sitten tosiaan ole jaksanut satsata ulkonäkööni suunnilleen kymmeneen vuoteen.... Käytän paljon vähemmän kosmetiikkaa, hiustuotteita, hiusvärejä tai muutakaan sellaista, kuin mitä aikanaan käytin. Välillä voisin kyllä laittaa aikaiseksi, se on toisinaan hauskaa. Vaikka nekin taidot vähän meinaavat ruostua, ja tietty tuotteet vanhentua kaapeissa maatessaan.
Viime vuosina itsetuntoni on toki siltä osin kohentunut, kun olen laihtunut. Näytän paremmalta kuin sen kolmekymmentä kiloa sitten. Silti en taida olla vielä niin hoikka kuin joskus aikaisemmin olin. Silti olen ihan aina ollut mielestäni lihava, enemmän tai vähemmän lihava, lihava kuitenkin. Pitkät hiukseni kohottavat itsetuntoani myös. Olen elämäni varrella muutaman kerran leikannut hiukseni lähes kokonaan pois, itsetuhoisuuttani... Hiukset merkitsevät minulle aika paljon, siis ylipäänsä. Esimerkiksi rakastan mieheni hyväntuoksuista ja vahvaa tukkaa.
Ensimmäisiä kertoja kun meikkasin, niin muistan miten outo ja jähmeä olo siitä tuli. Oli tunne että ilmeet olivat jäykkiä ja jähmeitä, ja peilistä katsoivat vieraat kasvot. Mutta se oli hauskaa myös, kun ihosta sai tasaisen ja silmistä suuremmat ja kauniimman muotoiset. Ja kulmakarvat. Omat kulmakarvani ovat hyvin vaaleat ja harvat, kuten äidillänikin. Nykyäänkin vielä sentään silloin tällöin värjään (ja nypinkin, kun kasvavat missä sattuu) kulmakarvani. Lapsena ja teininä ajattelin, etten koskaan ala meikkaamaan, että se on typerää ja pinnallista. Joskus 16-vuotiaana alkoi kuitenkin uteliaisuus voittaa, ja tuli ensimmäiset meikki-kokeilut. Meikatut kasvot tuoksuvat erilaiselta, ja silmäluomet tuntuvat raskaammilta, kun on luomiväriä ja ripsiväriä. Eli meikki muistutti minua koko aika olemassaolostaan, samalla kun yritin unohtaa meikanneeni, etten vaikuttaisi niin jähmeältä kuin pelkäsin vaikuttavani. Ja aina tilaisuuden tullen piti ohimennen tarkistaa, onko meikki kunnossa. Voi sitä stressiä!
Mikään muoti ja trendit eivät ole ikinä mua kiinnostaneet, vaan ihan muut jutut. Sellaiset tavallaan persoonallisemmat jutut, sellaiset jotka juuri mun mielestä ovat kauniita.
Kun katselin tuon nuoren naisen muutamia videoita, mietin, että nostaako videolle peukun ylös vai eikö. Päädyin lopulta siihen, etten arvostele enkä kommentoi mitenkään. Hänellä on ihan hieno ja näyttävä tyyli, mutta falskius häiritsee, etenkin kun se mitä hän saattaa ihan oikeasti olla mahtaisi olla jotakin, josta kuitenkin pitäisin vielä enemmän kuin tuosta hänen omasta luomuksestaan.
Ajauduin siis samalla miettimään omaa suhdettani omiin maskeerauksiini, ja jotain saattoi jäsentyä. Maskeeraaminen voi olla ihan hauska juttu, mutta siihen voi kadottaa itsensä, jäädä koukkuun ja luoda omasta ainutlaatuisesta itsestään huomaamattaan jotakin valheellista ja keinotekoista - joka ei tuo onnea elämään. Aidot asiat loppujen lopuksi aina pysyy ja paranoo. Harhat ovat haihtuvaista sorttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti