Väsähtäneestä (eli tyypillisestä) päivästä huolimatta olen saanut sentään jonkin verran juttuja aikaiseksi. Edelleen turhamaisuus-teemalla: kulmakarvojen nypintä ja värjäys, kasvojen puhdistus hullunkurisella mustalla kuorinta-mönjällä, sekä lopuksi lärviin vähän tavallista hianompaa kosteusvoidetta. Sitten (siis kämpän, heh!) imurointi, hiukan kevyempi jumppa ja suihkuun. Lähetin äidille kuvan, kun mulla oli se pikimusta mönjä naamassa, oli vaikeaa pitää pokkaa.
Herra Koolle pitäisi viimeinkin vastata, siis sähköpostitse. Hänellä on jo mahtanut taas mennä hermo muhun. Herra Koo on työkaverini, joka jäi eläkkeelle jokunen vuosi sitten, mutta yhä harvakseltaan pidetään yhteyttä ja vaihdellaan kuulumisia. Mielenkiintoinen ja värikäs persoona, ja luja tyyppi. Joku sanoisi varmaankin että kova. Kukat pitäisi kastella ja tiskit hoitaa. Askarreltua en ole nyt saanut aikaiseksi pariin päivään, mutta tuollahan nuo odottaa, pöydällä. Samoin kuin ikkunaverhot, jotka pitäisi lyhentää... Oli taas tuossa viikolla antoisa psykoterapia-käynti. Psykoterapia on kyllä edelleen upeinta mitä mulle on tapahtunut. Mieheni on myös upea juttu, toki. Mutta tuo terapia ja siis terapeuttini on kyllä vaikuttanut paljon elämääni.
(... Jatkoa myöhemmin:)
Tuossa tiskausta käynnistäessäni aloin melkein huomaamattani vihellellä biisiä: "Padam Padam". En ole sitä luultavasti koskaan ennen viheltänyt, ja huomasin että se on omalla tavallaan haasteellinen biisi. Ei ole ennen kuulunut suosikkeihin Edith Piafin lauluista, mutta nyt olen lämmennyt sille. Sehän on aivan ihana. Sopii minuun ja elämääni. Pidän enemmän tuosta biisistä hitaammalla tempolla esitettynä, kuin tuossa linkkaamassani videossa. Niin, että se keinahtelee. Täytyy sen laulunsanat etsiä jostakin, mahdollisimman tarkka käännetty kopio alkuperäisistä sanoista siis. Luulen että tykkäisin sanoistakin.
Toinen mikä jotenkin tuli myös mieleen, on tämä: Leonard Cohen: Take this Waltz. Tästä olen pitänyt aina. Aivan ihana.
Molemmat laulut ihanan surumielisiä mutta samalla haaveellisen toiveikkaita tai jotain sinnepäin.
Isäni vihelteli usein, kun oli lapsi. Lopulta pyysin isääni opettamaan minuakin viheltämään. Isäni varoitti, että se ei ole alussa helppoa, ja että pitää olla kärsivällinen. Lopulta se alkoi kuitenkin sujua minultakin. Siitä lähtien olen rakastanut viheltämistä. Isäni ei enää viimeisinä vuosinaan juurikaan vihellellyt, sairaus taisi estää sen. Olen nykyisellään ainoa perheessäni, ja lähipiirissäni, joka viheltelee. Se on samalla vointini mittari. Jos olen pahasti masentunut, en pysty viheltämään. Toisinaan onnistun hätistämään alakulon pois edes hetkeksi alkamalla viheltämään.
Herrajjesta tuosta herra Koolle vastaamisesta on paisunut ylitsepääsemätön urakka, kun en voinut ajallaan sitä(kään) tehdä. :( Huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti