Alapää-juttuja ja jopa muutakin

Tällä viikolla mua on herkemmin ärsyttänyt tietyt ihmiset duunissa, ja muutenkin kaikenlainen häly ja tohina on rassannut tavallista enemmän. Vaatii keskittymistä pitää itsensä koossa, ja kestää aina jonkin aikaa rauhoittua. Onneksi nuo olot eivät kuitenkaan kestä kovin kauaa, vaikka epämukavia ovatkin. Välillä on myös ollut sellaista pitkäjänteisyyden ja keskittymiskyvyn puutetta töissä, mutta aika ohimeneviä ovat onneksi olleet. Tunne on aina mahtava, kun pääsen töistä pois.

Polvi oli eilen välillä kipeä, särkylääke-kuurista huolimatta. Onneksi olen nyt sentään muistanut aika hyvin tehdä niitä jalkalihas-treenejä. Niistähän sen polven ei kuuluisi kipeytyä.

Aamuisin herääminen on ollut vaikeaa. Siksi aikaistin herätystäni viidellä minuutilla, etten pahemmin myöhästyisi. Eilen ja tänään sää on ollut pilvinen ja sateinen. Ei ole edelleenkään haitannut mua yhtään, vaikka osa ihmisistä tuntuu ottavan sen aika raskaasti.

Kävin eilen papa-kokeessa. Kirjoitin tuon tänne ylös sen takia, että ehkä auttaisi muistamaan jatkossa, että koska tuo testi tehtiinkään. Nuo olis meinaan hyvä muistaa, ja mun muistihan on mitä on. Tuohan oli siis ihan vaan sellainen perus-rutiini-tsekkaus, mitään ongelmaa ei ole. Mua ei oo koskaan huvittanut höpötellä, ei edes päiväkirjoissani tms, kuukautisista tms. naisten asioista. Musta ne on sen verran yököttäviä ja ennen kaikkea intiimejä juttuja, etten yhtään tajua naisia, jotka ovat tavan takaa paapattamassa näistä melkein kenen vaan kuullen. Voi että mua aina nolottaa semmoisen puolesta, joka ihan tohkeissaan selittää verisestä pillustaan kiusaantuneelle yleisölle. Ei mua todellakaan huvita kuunnella kenenkään selostuksia kuukautisistaan tai muista kynegologisista jutuista. En tajua, jos jotakuta muuta kiinnostaa kuunnella. Ehkä sillä sitten ei vaan ole väliä, että huvittaako ketään kuunnella, kunhan vaan saa ite hölöttää alapäästään toisille. Yh. Siis sen mä ihan ymmärrän, että jos jollakulla on kipuja tai muuten huono olo, ja se tulee puheeksi, ja toinen sitten sanoo, että taitaa johtua kuukautisista. Ei siinä mitään. Hassusti aina välillä tuntuu siltä, kuin myös terveydenhuollossakin olis joku ihme oletus, että kaikki naiset seuraa pedanttisen ellei peräti hysteerisen  tarkasti kuukautiskiertoaan, vuotopäivien kestoa yms, että se ois naiselle niin tajuttoman iso juttu että sillä on pillu ja siellä välillä tapahtuu jotakin, kuin koko saamarin maailma pyörisi sen oman pillun ympärillä, että mitä siellä milloinkin on meneillään. Tsiis. Jotkut naiset kuvailevat myös suolensa toimintaa ja jopa ulosteitaan. Siis mitä vtt... Miehillä onneksi tuntuu olevan jotakin tervettä järkeä tuollaisissakin asioissa.

Piirrän kyllä suuren mustan rasti seinään sinä päivänä, kun todellakin alan tekemään scrapbookia. Olen hankkinut tarvikkeita ja kehitellyt ideoita jo muutaman vuoden ajan. :P Tyypillistä... Mulla on mielessä muutamia eri teemoja useaankin erilaiseen scrapbookiin. Yhden olen nyt ideoinut koostuvan ainakin enimmäkseen sopivista lehtileikkeistä Voi Hyvin-lehdestä. Äitini tilaa sitä lehteä mulle aina joululahjaksi. Välillä siinä on hyviä juttuja, välillä ärsyttävää puppua. Ennen, kun olin aika syvällä kaikenlaisissa New Age-rajatieto-huuhaa-jutuissa, Voi Hyvin-lehti oli paljon enemmän mun juttuni. No nytkin sieltä kuitenkin löytyy välillä ihan mielenkiintoisia ja mukavia juttuja. Upeita kuvia myös, vaikka tuollaista crapbookia ajatellen. Tarttisin sellaisen ns. hyvän olon keitaan, joksi voisi käydä sellainen itse askarreltu kirja, jossa olisi kauniita kuvia ja värejä, kannustavia ja positiivisia ajatuksia ja ideoita. Ja sellaista voisi olla ihan hauskaa tehdä. Ainakaan tänään ei ilmesty mustaa rastia seinään. En usko että huomennakaan. Sen verran positiivisen ajattelun ihminen olen sentään vielä, että joskus sitten. :P

Aaarggh - oh!

Polven lämmittimen kudonta sentään etenee, kaikessa rauhassa, mutta kuitenkin. Katsottiin eilen loppuun yksi kiehtova ja ihan hyvä elokuva, Argo. Meinasin sitten myöhemmin eilen illalla repiä ärseeni, kun tajusin, että olin unohtanut hoitaa yhden tärkeän jutun! Sitä stressatessa sitten mukavasti kuluikin eilinen loppuilta ja tämä työpäivä. Sitten kävin selvittämässä ja hoitamassa asian, ja täytyy sanoa että olo on hyvin huojentunut, phuh! Onneksi pieni myöhästymiseni ei sitten haitannutkaan yhtään siinä asiassa.

Joskus alkuvuodesta aloin kiinnittää huomiota erääseen pakon omaiseen liikkeeseen, mitä olin alkanut tehdä luultavasti jo edellisen vuoden loppupuolella. Se on mulla sellaista niskan nykimistä, tavallaan. Tic. Alkoi häiritä, ja kerta kaikkiaan niska ja hartiat kipeytyivät siitä myös, välillä tuntui kuin tulessa olisi. Selvittelin eri keinoja päästä sellaisesta kiusallisesta pakkoliikkeestä eroon, ja lopulta keksin yhden kotikutoisen. Se on ollut aika tehokas. Nyt on sitten lopulta käynyt jopa niin, että tuota konstia ei ole enää tarvinnut, muutamaan viikkoon, kun alussa vain unohdin sen, ja annoin olla. Olisiko nyt todella niin, että olisin päässyt pakkoliikkeestäni eroon? Jihuu! Täytyy kyllä pysyä tarkkana. Mieskin onneksi havannoi sitä aina tarvittaessa. Puhuin jo alusta asti miehelleni tuosta varsin avoimesti, vaikka kyllä tuollainen järjetön sätkiminen hävettää. Ja tietty terapeutilleni kerroin siitä samaten. Tottakai oli houkutus ns. ratkaista ongelma niin, että jos yritän pitää sen muka salaisuutena ja muka piilossa, se katoaisi. Mutta niinhän ei asiat yleensä toimi. Päivän valoon vaan, ja rennosti siitä pakkomielteestä puhumaan, sitä tarkkailemaan, ja homman vääntäminen välillä tsoukiksikin auttaa vähän rentoutumaan. Hypnoosikin voisi ehkä auttaa. Edes kerran elämässäni haluan mennä hypnotisoitavaksi! :P Pim, olet ankka!

Sykeröä kerälle

Hei, tylsä päiväkirjani! Käytiin kävelyllä meren rannassa. Oli hyvin kaunista. Aurinko paistoi ( ja paistaa yhä), eikä tuullut juuri lainkaan. Eilen oli tuulinen ja pilvinen päivä. Vielä kukkii kasvejakin, mm. pieniä söpöjä orvokkeja.

Pitkästä aikaa polvi on alkanut kipuilla, joten aloitin eilen tulehduskipulääke-kuurin. Tänään on jo ollut kivuton päivä, loistavaa! Kipuilu alkoi aamuisin, heti herättyä, eikä kipuun auttanut asennon vaihtaminen sängyssä maatessa. Ennen eilistä polven kipu katosi nopeasti sängystä nousemisen jälkeen, eli liikkuminen auttoi. Eilen aamulla kipu sitten jäi päälle, ja tuntui levossakin. Vihlova pistävä kipu, kuin olisi ollut neula työnnettynä polven läpi sivusuunnassa. Tarvittaessa haen sitten lopulta taas Hyalgan-piikitykset. 150€ koko se hoitosatsi sitten taas maksaa, mutta ainakin nyt näin suunnilleen yhdeksän kuukauden perusteella voin sanoa, että on se ollut sen arvoista. Kivut ovat olleet todella vähäisiä aikaisempaan nähden. Eikä se pistäminenkään mukavalta tunnu, ei ollenkaan. Mutta upeaa että on tuollainen tehokas apu saatavilla. Parempi ja turvallisempi kuin ne kortisoni-pistokset. Olisipa vielä kela-korvattava, mutta kun ei ole (enää).

Eilen kokeilin ekaa kertaa kynsien marmorointia. Valitsin kynsilakoistani kaksi mieluistani, ja tein yksien tosi suoraviivaisten ohjeiden mukaan, jotka löysin sattumalta yhdestä kirjasta. Tuli pikkasen kohellettua, ja homma on työläämpi kuin tavallinen kynsien lakkaus. Mutta aion ainakin vielä kerran harjoitella tätä juttua, etenkin kun löysin netistä vähän parempia ohjeita vinkkeineen. Yli puolet kynsistä onnistui aika hyvin. Muuten en varmaan ylipäänsä vaivautuisi lakkaamaan kynsiäni, mutta kun koen sen väriterapiana, kun voin aina katsella jotakin minulle mieluisaa väriä kynsissäni, ja tulen pitäneeksi parempaa huolta käsistäni, silloin kun kynteni ovat lakatut. Luultavasti värikkäät kynnet lisäksi vievät huomiota pois noista muutamasta jäljestä kämmenissäni, jotka aiheutin itse aikanaan polttamalla tupakalla, kun minulla oli se itsetuhoinen vaihe. Muutenhan olen nykyään tyyliltäni varsin luomu, ja värikkäät lakatut kynnet ovat sitten vähän poikkeus siinä. En päästä kynsiäni kasvamaan kovin pitkiksi, hiukan vain. Ovat näin käytännöllisemmät ja hygieenisemmätkin.

Viime päivinä olen ajan kulukseni lueskellut ja katsellut netistä videoita teemana ihmiset, jotka ainakin varhaislapsuutensa vuosina tuntuvat ns. muistavan tarkasti (oletettavan) edellisen elämänsä. Aikanaan, siis suunnilleen parikymppisenä, olin varsin syvällä noissa jutuissa, siis mm. juuri tuossa reinkarnaatio-käsitteessä, mutta sitten sen erään suuremman kriisin myötä heitin romukoppaan myös kaikki sen astiset uskomukseni, koko vanhan maailmankuvani. Minusta tuli skeptikko numero yksi. Ja ties mitä muuta. Pikkuhiljaa sittemmin, vuosien varrella, on maailmankuvani alkanut avartua uudelleen, mutta nyt maltillisemmin ja harkitsevaisemmin. En taida enää ihan niin helposti omaksua näkemyksiä, vaikka monenlaiset pohdinnat kiinnostavatkin yhä, koska ovat aina kiinnostaneet. Erityisesti ihmismieli rajattomine mahdollisuuksineen kiehtoo minua nykyään suuresti, muutoin taidan monissa uskomusasioissa olla jonkin sortin agnostikko. Yksi tällainen inkarnaatio-tarina, jota hiukan olen lueskellut, kertoo ruotsalaisesta Barbro Karlenista, joka on lapsesta asti uskonut olevansa uudelleen syntynyt Anne Frank. Tarinahan on sinällään ihan kiehtova ja ihan vakuuttavakin, vaikka mitenkä nyt tuollaisia asioita voisi sen kiistattomammin todistaa. Eräs toinen tapaus on Cameron Macauley, josta löytyi ihan mukava dokumentti-filmikin. Olipa jälleensyntymä sitten totta tai ei, sen ei tarvitse järkyttää minun taikka kenenkään muunkaan elämää tai maailmankuvaa sen suuremmin. Tätä mieltä olen nykyään.

Minä alan neulomaan polvenlämmitintä miehelleni. Valitsimme villanlangoistani tuon kauniin, vihreän kirjavan "Seitsemän Veljestä, Raita"-lankakerän. Meillä on sama lempiväri, vihreä. Saan samalla ihanaa väriterapiaa, kun neulon mukavan tuntuista ja tuoksuista villalankaa.