Valoisiakin pilkkuja

Eilinen visiitti meni sinällään ihan hyvin, vaikka koolla olikin melko suuri porukka ihmisiä, ja joukossa oli kaikkiaan neljä lasta, joista vasta yksi oli kouluikäinen. Kaikki nuo lapset ovat kyllä oikein suloisia, ja siis hyvin kasvatettuja, ei mitään häiriintyneitä vintiöitä. Ennenkin ollaan heitä tavattu kyllä, paitsi tuota ihan pienintä. Onneksi me ei oltu siellä kovin kauaa. Taisin vierailun aikana tulla juoneeksi pikkuhiljaa kokonaisen lasillisen punaviiniä, hui mitä rälläämistä! :o Saas nähdä tuleeko taas koko loppuvuonna juotua enää niinkään paljoa. :D

Tänään on... arvatkaa vaan... no väsyttänyt. Päivällä olin jonkin aikaa pirteänä, ja aloitettiin taas melkoiset siivoamiset täällä kotona. Se on ihan loputon suo. Urakasta paisui melkoinen, ja aloin jo olla ihan kuitti. Ja silti on niin paljon tekemättä vielä.

Jokusen viikon päästä ois tarkoitus kutsua osa noista ihmisistä käymään täällä meillä. Onhan siinä työtä ja jännittämistä, etenkin jos tulee lapsiakin. Aion laittaa piiloon rakkaat Barbieni, vaikka sinällään olisikin ihanaa vaikka ihan leikkiä sen yhen pikkutytön kanssa Barbieilla. Mutta sitä varten mun pitäisi kaivaa esiin ne sellaiset nukkeni ja niiden vaatteet, joilla sopii leikkiä, ja se vois taas olla ehkä ihmisten mielestä vähän liian outoa. Ns. koriste-Barbieni saattaisivat ihan mennä vielä - yksi noista ihmisistä onkin nähnyt koriste-nukkeni jo monta kertaa, mutta että mulla olis sitten ihan siis leikkimiseen nukkeja, hmmm... Muutenkin siis täytyy järjestellä koti mahdollisimman lapsi-ystävälliseksi, ja siis etenkin kaikki liian mielenkiintoiset ja särkyvät esineet visusti piiloon.

Olin kirjoittanut erään masentuneen naisen päiväkirjaan kommentin, kun oli siis ihan yksiselitteisesti tunne että haluan niin tehdä, ja lämmitti kyllä sydäntä äsken lukea hänen vastauksensa. Ei me olla yksin täällä maailmassa, vaikka etenkin masentuneesta sellaiselta melkein aina tuntuukin. Ettei kukaan voi tajuta eikä välittää. Että muutkin inhoo vähintään yhtä paljon kuin itsekin.

Oli ihan piristävää, kun eilen pitkästä aikaa meikkasin sillai ns. kunnolla. Miehenikin kehui, ja sanoi samalla, että näytän meikattuna aika erilaiselta. Niin olen aiemminkin ajatellut, että meikattuna näytän erilaiselta, etenkin siis silmäni saan muutettua sellaisiksi mistä pidän enemmän. Voisin jatkossa laittautua vähän useammin, se tekee ihan hyvääkin välillä. Tänään kävin läpi meikkipussieni sisältöä, ja heitin melkein puolet roskiin, kun olivat jo niin vanhoja, ja sellaisia värejä, joita tuskin enää käytän.

Arjen alkaminen hirvittää taas. Usein olen huolissani Jussin jaksamisesta töissä. Hänellä on paljon fyysisiä vaivoja ja kipuja. Mun jaksaminen vaarantuu, jos ja kun Jussi joutuu jäämään sairikselle.

Fiilikset ei oo mitenkään parhaat mahdolliset, mutta on noita valopilkkujakin sentään kuitenkin.

Piristäytymisiä

Olipas väsähtänyt työviikko. Sain kuitenkin enimmäkseen nukuttua hyvin. Nyt on ollut vähän paskat fiilikset, ahdistusta pukkaa. Viime aikoina on tainnut olla sama juttu kuin aikoinaankin, eli että jos en ole väsynyt, olen ahdistunut.

Tänään pitäisi suoriutua kavereiden luona kyläilystä, sinne on tulossa luultavasti iso porukka ja lapsiakin joukossa. Vierailu meidän kotona onneksi peruuntui, kun päädyttiin siihen, ettei meille mahdu noin isoa porukkaa. Onneksi mieheni on samaa mieltä siitä, että yritetään pitää vierailu lyhyenä.

Sain aikaiseksi leikata tukkaani. Otsatukka oli kasvanut liian pitkäksi, ja samalla vähän muotoilin tukkaani muualtakin, eli leikkasin vähän kerroksittain. Sain eilen aikaiseksi pitkästä aikaa lakattua kynteni. Väri on oranssi, ja tuntuu toimivan taas väriterapiana kun on värikkäät kynnet. Mieheni voitti arpajaisista T-paidan, joka osoittautui olevan (miesten)kokoa S. Melkein piloillani kiskaisin sen päälleni, ja perkele, sopihan se, vaikka onkin vähän tiukka. Hämmästyin miten hoikalta nykyään näytän. Lähes kaikki mun paidat on jätti-isoja, kun mulla on edelleen taipumus ostaa sellaisia, vaikka tuollaiset pienemmät hoikistaisivat. Täytyy pitää mielessä. Kyllä nää pikkaisen piristää kaikenlaiset ulkonäkö-jutut, kun muuten ei tässä oo kauheen suuret kuvitelmat ittestä...

Asiat tuppaavat järjestymään

Tänään oli helpompi työpäivä mitä vähään aikaan on ollut. Väsymys oli maltillisella tasolla, ja samoin paha olokin. Muutenkin asiat tuppaavat järjestymään.

Jaksamista

Viimeiltoina en ole meinannut saada nukahdettua, ja toisinaan on pitänyt nousta hakemaan lisää lääkettä. Päivät ovat menneet väsyksissä, ja sitten toisinaan ahdistuneisuus ajaa puuhakkaaksi ainakin joksikin aikaa. Tänään on myös palellut, heräämisestä saakka. Aamulla pohdin ankarasti, pystynkö menemään töihin, kun väsyttää, masentaa ja ahdistaa niin. Päätin mennä edes kokeilemaan. Ja siinähän se taas sujui. En ollut tehokkaimmillani, mutta kyllä se työpäivästä sentään kävi. Oli äsken ponnistus mennä suihkuun, väsyttää ja paleltaa. No, lämmittelin kuuman suihkun alla. Ja hiukset tuntuvat ihanilta kun ovat puhtaat.

Olen viimepäivinä lueskellut parin naisen nettipäiväkirjoja, joista ainakin toisella on aivan hirveää masennusta, ahdistusta ja kuoleman kaipuuta. Ja muitakin vaikeuksia. Välillä mulle tulee paha olo lukiessa, kun niin hemmetin tuttuja tunteita nousee pintaan, muistoja, ihan kaikki aistit muistaa, mutta usein havahdun siihen, miten ihanaa on, ettei mulla ole nyt tuollaista sentään. Tajuttomasti tunnen myötätuntoa ja samalla voimattomuutta täältä kaukaa sivustaseuraajana. Välillä mietin onko tuollaisten päiväkirjojen lukeminen huonoksi vaiko hyväksi nykyiselle voinnilleni. Täytyy kuullostella.

Miettimättä paras

Eipä ainakaan väsymys niin pidä otteeseen, kun meinaa tämä ahdistus välillä puskea läpi. Onneksi ahdistusta lievittää edes hetkellisesti se, kun tekee jotakin ja onnistuu kääntämään ajatukset tunteesta pois. Työpäivä sujui ihan hyvin, vaikka olinkin tavallistakin hajamielisempi. Huomisen ajatteleminen ahdistaa, ja eilisen ajatteleminen, noin pääpiirteissään, eli niin tulevan kuin menneenkin ajatteleminen. Kun voisi vain olla ajattelematta kokonaan. Olen aina kadehtinut eläimiä ihan tajuttomasti. Olisin enemmän kuin valmis lobotomiaan, näin on ollut aina. No hei, vointini on silti yhä suhteellisen hyvä, vaikka vähän onkin huonontunut tässä.

Ihan riittävää...

(Klo 10:10)
Onko Jumala kaikkivoipa? Pystyykö Jumala luomaan niin painavan kiven, ettei hän itse pysty nostamaan sitä? Jos ei pysty luomaan sellaista, onko hän enää sitten mikään kaikkivoipa?

Hauska ajatusleikki, jonka mieheni juuri kertoi minulle.

(Klo !8:10)
Taas kerran melkein raivostuttaa, miten nopeasti tämäkin viikonloppu meni. Tämäkin oli melko puuhakas päivä, muttei onneksi ihan eilisen veroinen.

Tämän vuoden puolella olen pystynyt nousemaan rappusia normaalisti, jos rappuset ovat tarpeeksi matalia. Polven kunto on siis kohentunut, ja se on kyllä upea juttu.

Toivottavasti selviydyn henkisesti alkavasta arjesta. No, tunti, päivä kerrallaan se menee. Olkoon se elämän mielekkyys sitten vaikka hirtehinen vitsi, jos ei muuta. Sekin on välillä riittänyt.

Parempaakin välillä

(Klo 9:30)
Huomenta! Eilisiltana oli paha olla, ja tänään heti herättyä jo. Tuntuu myös hiukan fyysisenä pahoinvointina. Ulkona paistaa aurinko ja linnut laulaa, se tuntuu taas voimistavan tätä pahaa oloa. Psykoterapeuttini on nyt pari viikkoa lomalla, palaa sitten töihin pariksi viikoksi, ja lähtee sitten taas lomalle. Mietin tuossa, yritin muistella, että mitä kaikkea me on puhuttu yhdessä tästä kevätmasennuksestani. Jonkin aikaa löi ihan tyhjää, niin että melkein pelästyin. Mutta tosiaan. Tunnista ja huomaa ajoissa. Puhu ajoissa. Pidä huolta syömisestä ja nukkumisesta. Hae tarvittaessa sairauslomaa. Mitäs kaikkea muuta? Yritän muistella. Viime päivinä kun olen kirjoitellut tänne päiväkirjaan negatiivisista asioistani, se on kyllä helpottanut oloani ainakin pikkasen. Eli yritän varmaankin jatkaa tätä nyt sitten, kun terapeuttikin on lomalla. Yhden tärkeän ohjeen annan nyt itselleni: älä jätä asioita viime tinkaan, älä päästä ongelmia ja haasteita kasaantumaan ja kertymään - se voi katkaista kamelin selän.

(Klo 17:05)
Tämä päivä on ainakin tähän asti sujunut ihan ihmeenkin hyvin. Kerroin miehellenikin jo aamusella siitä että kevät-masennus yrittää tulla päälle. Tänään on siivottu, pesty ja järjestelty aika hulluina, koska ens viikonloppuna tänne tulee ehkä ystäviä kylään. Välillä touhuaminen on käynyt voimille, mutta muuten siitä tulee kyllä hyvä olo, kun tekee jotakin hyödyllistä, näkee tulokset ja on jopa tyytyväinen niihin. Tulevina päivinä ois tarkoitus jatkaa samaa rataa, aina kun vaan ehtii ja jaksaa.

Viime yön nukuin onneksi hyvin, paremmin kuin aikoihin. Muutenhan tuo on vähän vaihdellut. Sain eilen ja tänään jopa hiukan askarreltua, pitkästä aikaa! Olen ajatellut, että sekin auttaisi masennus-ahdistukseen, ja sitähän miehenikin sanoi. Tämä saattaa jopa sujua tästä, jos näin menee.

Jotain mieltä

Mä olen edelleen sitä mieltä, että jos mun ei tarttis käydä töissä, suoriutuisin muista elämän asioista paremmin, ja että kuuluisin holhouksen alle. Kevään alkaminen on tänäkin vuonna jännittänyt aika paljon, vaikka useimmiten arjen tuoksinassa en tule sitä sen kummemmin ajatelleeksi. Mä olen yks iso feikki, itsellenikin. Onnistun toistamiseen alittamaan jopa itseni. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että olen kehityskelpoinen, edes johonkin pisteeseen asti. Ja sitä mieltä olen edelleen, että on olemassa paljon epäkelvompiakin ihmisiä kuin minä, olen varsin harmiton yksilö useisiin pahimmanlaatuisiin verrattuna.

Väärällä jalalla noussutko?

Muse: Sing for Absolution

En ole varma, olenko jo linkannut tuon biisin tänne aiemminkin, vai enkö. Mutta tämä muistui taas tänään mieleeni, kun kuuntelin töissäkin vähän aikaa Musea. Herranjestas se on ihana bändi, ja tuo biisi yksi upeimmista. Mulla on kaksi niiden levyä, voisin kyllä hankkia vaikka kaikki loputkin.

Nukuin huonosti viime yön, ja vointi on ollut tänään sen mukainen. Jotakin laskuhumalan ja krapulan väliltä. Viime viikkoina olen muutenkin nukkunut satunnaisia öitä huonosti. Eilen illalla alkoi lisäksi fiilikset laskea. Se tuntui masennukselta ja ahdistukselta, mutta sille saattoi olla kuitenkin muukin syy. Aloin nimittäin ajatella sitä, että mitenköhän huonosti pomot saattavat hoitaa sen lomatuuraaja-asian. Pahimmillaan joudun opettamaan pissikselle asioita, joihin sen älli eikä kiinnostus millään riitä, samalla kun yritän samalla itse tehdä töitä kolmen ihmisen edestä. Ja kahdestaan pissiksen kanssa. Voi vittu. En haluu ees ajatella. Verenpaine nousee heti.

Tämähän on aivan järkyttävä paska tämä Google Plussa. Ymmärrän kyllä, että Kuukkeli haluaa olla varteenotettava kilpailija Naamakirjalle, mutta minä en edes Naamakirjaan kuulu enkä halua mitään sen kaltaistakaan! Huomasin tuon toisen Google-tilini kanssa, jota siis käytän ainoastaan mailiboksina, että ihan puolivahingossa voi luoda ittelleen tälläsen Plussa-tilin, ja jumalauta ne yksityisyys-asetukset on ainakin mulle ihan loputon suo. Uskokaa jo etten mä halua jakaa yhtään mitään yhtään missään, enkä luoda mitään vitun ryhmiä ja piirejä. Tsiis. Tähänkin nyt sitten pitää tuhrata aikaa kun alkaa tällä blogiani varten perustamallani  tilillä runkkaamaan uusiks yksityisyys-asetuksia. Herrajjesta. Emmä tällä tililläni halua mitään muuta ku pitää tätä plökiäni, ja toisella käyttää sähköpostia. Tsiisus. Ennen saatoin varauksetta suositella ihmisille G-mailiin siirtymistä, en enää. Minuakin tohelompia ihmisiä löytyy, ihme kyllä, ja kohta saatana ihan kaikki on kaikille jaossa. Minä haluan mahdollisimman epäsosiaalisen median, enkä usko olevani ainoa! Stana!

Kumma viheltäjä

Väsähtäneestä (eli tyypillisestä) päivästä huolimatta olen saanut sentään jonkin verran juttuja aikaiseksi. Edelleen turhamaisuus-teemalla: kulmakarvojen nypintä ja värjäys, kasvojen puhdistus hullunkurisella mustalla kuorinta-mönjällä, sekä lopuksi lärviin vähän tavallista hianompaa kosteusvoidetta. Sitten (siis kämpän, heh!) imurointi, hiukan kevyempi jumppa ja suihkuun. Lähetin äidille kuvan, kun mulla oli se pikimusta mönjä naamassa, oli vaikeaa pitää pokkaa.

Herra Koolle pitäisi viimeinkin vastata, siis sähköpostitse. Hänellä on jo mahtanut taas mennä hermo muhun. Herra Koo on työkaverini, joka jäi eläkkeelle jokunen vuosi sitten, mutta yhä harvakseltaan pidetään yhteyttä ja vaihdellaan kuulumisia. Mielenkiintoinen ja värikäs persoona, ja luja tyyppi. Joku sanoisi varmaankin että kova. Kukat pitäisi kastella ja tiskit hoitaa. Askarreltua en ole nyt saanut aikaiseksi pariin päivään, mutta tuollahan nuo odottaa, pöydällä. Samoin kuin ikkunaverhot, jotka pitäisi lyhentää... Oli taas tuossa viikolla antoisa psykoterapia-käynti. Psykoterapia on kyllä edelleen upeinta mitä mulle on tapahtunut. Mieheni on myös upea juttu, toki. Mutta tuo terapia ja siis terapeuttini on kyllä vaikuttanut paljon elämääni.

(... Jatkoa myöhemmin:)

Tuossa tiskausta käynnistäessäni aloin melkein huomaamattani vihellellä biisiä: "Padam Padam". En ole sitä luultavasti koskaan ennen viheltänyt, ja huomasin että se on omalla tavallaan haasteellinen biisi. Ei ole ennen kuulunut suosikkeihin Edith Piafin lauluista, mutta nyt olen lämmennyt sille. Sehän on aivan ihana. Sopii minuun ja elämääni. Pidän enemmän tuosta biisistä hitaammalla tempolla esitettynä, kuin tuossa linkkaamassani videossa. Niin, että se keinahtelee. Täytyy sen laulunsanat etsiä jostakin, mahdollisimman tarkka käännetty kopio alkuperäisistä sanoista siis. Luulen että tykkäisin sanoistakin.

Toinen mikä jotenkin tuli myös mieleen, on tämä: Leonard Cohen: Take this Waltz. Tästä olen pitänyt aina. Aivan ihana.

Molemmat laulut ihanan surumielisiä mutta samalla haaveellisen toiveikkaita tai jotain sinnepäin.

Isäni vihelteli usein, kun oli lapsi. Lopulta pyysin isääni opettamaan minuakin viheltämään. Isäni varoitti, että se ei ole alussa helppoa, ja että pitää olla kärsivällinen. Lopulta se alkoi kuitenkin sujua minultakin. Siitä lähtien olen rakastanut viheltämistä. Isäni ei enää viimeisinä vuosinaan juurikaan vihellellyt, sairaus taisi estää sen. Olen nykyisellään ainoa perheessäni, ja lähipiirissäni, joka viheltelee. Se on samalla vointini mittari. Jos olen pahasti masentunut, en pysty viheltämään. Toisinaan onnistun hätistämään alakulon pois edes hetkeksi alkamalla viheltämään.

Herrajjesta tuosta herra Koolle vastaamisesta on paisunut ylitsepääsemätön urakka, kun en voinut ajallaan sitä(kään) tehdä. :( Huoh.

Rastaan laulu

Ton kaupungin huminan alta kuului rastaan laulua. Just oikeella hetkellä. Olin juuri masentuneena miettimässä, miten huomenna pitää palata töihin, ja miten mä todennäköisesti olisin jo eläkkeellä mielenterveys-ongelmieni takia, jos olisin päättänyt aikanaan jatkaa prosessia siihen suntaan. Se oli varsin lähellä. Mutta koin ympäristöstäni painetta kyetä palaamaan työelämään, ja niin mä sitten palasin, vaikka ottikin koville. Nykyään yhteiskunnan meininki on niin armotonta, että olen päättänyt sinnitellä työelämässä, maksoi melkein mitä vaan. Ja kyllähän se välillä maksaakin, elämän laadussa. Oli aurinkoinen päivä. Samalla kevään tulo ahdisti ja masensi. Mutta se rastaan laulu, ja kuulas keväinen iltataivas.

Pohdintani turhamaisuuden suhteen auttoi mua saamaan aikaiseksi värjätä hiukseni, ja tilata Ellokselta ihanat farkut. Värjäsin taas hiukseni oikein kahdella eri värillä, ja vieläpä peräkkäisinä päivinä. Yleensä kun värjäyskertojen välillä kuluu viikkoja, kuukausia. Henna on edelleen se toinen väri, ja suurin suosikkini.

Aika laiska päivä, olen lojunut melkein enimmäkseen. Toivottavasti töihin paluu sujuu. Eipähän kuitenkaan oo viikosta jäljellä kuin kaksi päivää, ja sitten tuleekin jo viikonloppu.

Pöytä

Jokunen päivä sitten elämääni astui Pöytä. Kyseessä on tilapäisratkaisu, mutta siis nyt toistaiseksi minulla on ihan oma pöytä askartelu-harrastuksilleni! :) Usein mulla on fiilis parantunut, kun vaan ohimennen näenkin pöytäni, ja onhan se muutenkin tehnyt hyvää istahtaa aina välillä sen äärelle jotakin värkkäilemään. Netissä luuhaaminen ja Hay Dayn pelaaminen on jäänyt edes pikkaisen vähemmälle Pöydän ansiosta. Kun alkaa tulla jotakin valmista ja näyttämisen arvoista, taidanpa laittaa valokuvia tänne. Muuten tässä onkin ollut melko urvahtaneita päiviä, mutta onpa sentään vapaapäiviä.

Turhamaista kaakatusta

Ajauduin tänään sattumalta katsomaan erään nuoren naisen You Tube-videoita, ja sitä kautta myös hänen kuviaankin. Hänellä on kuvissa ja videoillakin lähes aina hyvin voimakkaat meikit ja hiukset samaten viimisen päälle laitetut, yms. Löytyi myös jokunen kuva ns. luomunakin, ja täytyy sanoa että hän on kaunis ilman meikkiä, vaikka osaa siis kyllä hyvin tuon ehostuksenkin. Ilman meikkiä hän on paljon tyttömäisempi, siis paljon nuoremman näköinen, söpö tavis. Kasvot antavat vaikutelman kahdesta aivan erilaisesta, melkein vastakkaisista, persoonista, riippuen siis siitä, onko hän laittautunut vaiko ei. Vaikuttaa siltä, että hän ottaa usein kuvia itsestään, myös ollessaan toisten ihmisten seurassa (,mikä on mielestäni aika teinixiä eli surkuhupaisaa), ja usein kuvia peilin kautta, kokovartalokuvia. Erilaisia ilmeitä, vaatteita, tyylejä... Kuin hakisi itseään, omaa kuvaansa... Ihan kiehtovaa siis sinällään.

Tuon nuoren naisen kasvot ilman meikkiä ovat tosiaan sen verran erilaiset kuin meikattuna, ja hiustyyli erilainen laitettuna kuin luomuna, eli tulee vaikutelma kahdesta ihan eri henkilöstä. Videoilla on näyttävä, dramaattisen kaunis, itsevarma hymytön nainen, joka laukoo mielipiteitään matalalla ja tavallaan karun kolkolla äänellä, tyyli on siis kova. Luomuna nainen näyttää ujolta kiltiltä tytöltä, jolle voisi kuvitella hiljaisen, pehmeän ja heleän puheäänen. Tulee vaikutelma, että tuo nainen kapinoi omaa itseään vastaan. Sehän voi siis sinällään olla ihan avartavakin kokemus, ajan oloon.

Muistan itsekin, kun laittauduin melkoisesti siinä joskus 20-30-ikävuosien aikoihin. Peliä ja kameraakin tuli kyllä käytettyä. Stressi ja paradoksi oli siinä, kun yritti mukamas vaikuttaa kuitenkin siltä, kuin ei näkisikään muka niin kauheasti vaivaa sen eteen, että näyttäisi ns. hyvältä, ja kun meikkasi niin voimakkaasti, että omat kasvot olivat varsin erilaiset kuin ne meikatut kasvot, niin kasvojen menetyksen pelko saattoi olla ihan konkreettinenkin. Jos meikki valuisi, tahriintuisi, tai menisi muuten pilalle, paljastuisit yht'äkkiä, ennen kuin itse edes sitä tajuaisit, paljastuisit... pelleksi, feikiksi... Ja sen naamion myötä liukenisi pois myös se turvallinen panssarisi. Nainen, joka oli muka kaunis ja itsevarma. Yritin vaikuttaa siis siltä, kuin en olisi keinotekoinen ja ulkonäkööni keskittynyt, vaikka olinkin.

Toisinaan olen nähnyt unta siitä, että olisin taas kaunis. Eli olisin alkanut taas satsata enemmän ulkonäkööni. Unessani olen ollut aina varsin innoissani. Käytännössä en sitten tosiaan ole jaksanut satsata ulkonäkööni suunnilleen kymmeneen vuoteen.... Käytän paljon vähemmän kosmetiikkaa, hiustuotteita, hiusvärejä tai muutakaan sellaista, kuin mitä aikanaan käytin. Välillä voisin kyllä laittaa aikaiseksi, se on toisinaan hauskaa. Vaikka nekin taidot vähän meinaavat ruostua, ja tietty tuotteet vanhentua kaapeissa maatessaan.

Viime vuosina itsetuntoni on toki siltä osin kohentunut, kun olen laihtunut. Näytän paremmalta kuin sen kolmekymmentä kiloa sitten. Silti en taida olla vielä niin hoikka kuin joskus aikaisemmin olin. Silti olen ihan aina ollut mielestäni lihava, enemmän tai vähemmän lihava, lihava kuitenkin. Pitkät hiukseni kohottavat itsetuntoani myös. Olen elämäni varrella muutaman kerran leikannut hiukseni lähes kokonaan pois, itsetuhoisuuttani... Hiukset merkitsevät minulle aika paljon, siis ylipäänsä. Esimerkiksi rakastan mieheni hyväntuoksuista ja vahvaa tukkaa.

Ensimmäisiä kertoja kun meikkasin, niin muistan miten outo ja jähmeä olo siitä tuli. Oli tunne että ilmeet olivat jäykkiä ja jähmeitä, ja peilistä katsoivat vieraat kasvot. Mutta se oli hauskaa myös, kun ihosta sai tasaisen ja silmistä suuremmat ja kauniimman muotoiset. Ja kulmakarvat. Omat kulmakarvani ovat hyvin vaaleat ja harvat, kuten äidillänikin. Nykyäänkin vielä sentään silloin tällöin värjään (ja nypinkin, kun kasvavat missä sattuu) kulmakarvani. Lapsena ja teininä ajattelin, etten koskaan ala meikkaamaan, että se on typerää ja pinnallista. Joskus 16-vuotiaana alkoi kuitenkin uteliaisuus voittaa, ja tuli ensimmäiset meikki-kokeilut. Meikatut kasvot tuoksuvat erilaiselta, ja silmäluomet tuntuvat raskaammilta, kun on luomiväriä ja ripsiväriä. Eli meikki muistutti minua koko aika olemassaolostaan, samalla kun yritin unohtaa meikanneeni, etten vaikuttaisi niin jähmeältä kuin pelkäsin vaikuttavani. Ja aina tilaisuuden tullen piti ohimennen tarkistaa, onko meikki kunnossa. Voi sitä stressiä!

Mikään muoti ja trendit eivät ole ikinä mua kiinnostaneet, vaan ihan muut jutut. Sellaiset tavallaan persoonallisemmat jutut, sellaiset jotka juuri mun mielestä ovat kauniita.

Kun katselin tuon nuoren naisen muutamia videoita, mietin, että nostaako videolle peukun ylös vai eikö. Päädyin lopulta siihen, etten arvostele enkä kommentoi mitenkään. Hänellä on ihan hieno ja näyttävä tyyli, mutta falskius häiritsee, etenkin kun se mitä hän saattaa ihan oikeasti olla mahtaisi olla jotakin, josta kuitenkin pitäisin vielä enemmän kuin tuosta hänen omasta luomuksestaan.

Ajauduin siis samalla miettimään omaa suhdettani omiin maskeerauksiini, ja jotain saattoi jäsentyä. Maskeeraaminen voi olla ihan hauska juttu, mutta siihen voi kadottaa itsensä, jäädä koukkuun ja luoda omasta ainutlaatuisesta itsestään huomaamattaan jotakin valheellista ja keinotekoista - joka ei tuo onnea elämään. Aidot asiat loppujen lopuksi aina pysyy ja paranoo. Harhat ovat haihtuvaista sorttia.

Parane pian, Mikko!

Mikko kävi tänään työpaikalla. Varsinaisesti hän kävi tapaamassa pomoaan, mutta istahti hetkeksi juttelemaan myös mun ja Jussin kanssa. Jos ikinä jonkun ihmisen, joka ei ole perheenjäseneni, puolesta rukoilen, niin Mikon puolesta voisin nyt rukoilla (näin agnostikkona kuitenkin). Vähän järkytyin Mikon tapaamisesta, ja niin taisi pikkasen Jussikin. Mikko oli väsynyt ja poissaoleva, huomasi että muistin kanssa ongelmia, mikä kävi keskusteluissakin ilmi, ja oli siis muutenkin voimaton ja vaikutti siltä että huimasi. Lääkitys kuulemma aiheuttaa tätä kaikkea, ja tietty se sairauskin osaltaan. Näillä näkymin Mikko palaa töihin ens Heinäkuun alkupuolella, jos kaikki alkaa sujua paremmin. Toivon sitä kovasti, Mikko on sellainen ihminen jota elämä on koetellut aivan kohtuuttomasti. Läpeensä hyvä, rehti ja nöyrä ihminen, voisi sanoa että ihan parhaimmasta päästä. Ja tämmöistäkin nyt sitten vielä, kaiken muun lisäksi.

Paratiisi on paratiisi, oli käärme tai ei...

Voisin useammin muistuttaa itselleni siitä, miten ihan varmasti juuri tälläkin hetkellä jossain päin maailmaa ihmiset kokevat ilahduttavia, kauniita ja hyviä asioita. Voin eläytyä noihin lämpimiin ja elämäniloisiin hetkiin. Niitäkin tapahtuu joka hetki, kaikkialla, siinä missä surullisiakin asioita.

Vointini on jatkunut verraten hyvänä, mistä olen ollut kiitollinen. Polvetkin ovat voineet varsin hyvin, vaikka tuossa syksyllä pitikin ottaa vasempaan polveen Hyalgan-piikitykset. Ensin vaikutti siltä, ettei pistoksista olisi sillä kerta kummemmin apua, mutta ehkä sitten kuitenkin, päivien kuluessa.

Töissä tapahtuneitten mullistusten seurauksena menetin tiimistäni Mikon. Se oli suuri menetys! Onneksi Mikolle kävi muuten aika hyvin, eli sai suunnilleen sellaisen työtehtävän mitä toivoikin. Nyt Mikko-parka on ollut n. kaksi kuukautta sairiksella, hankalia terveysongelmia! Onneksi sain pitää Jussin, ja meillä onkin sujunut kivasti. Nykyään, kun en ole niin ahdistunut ja masentunut  mitä olen aina aikaisemmin ollut, jaksan paremmin Jussin energisyyttä ja puheliaisuutta. Voihan se olla, että Jussikin on vuorostaan alkanut tottua siihen, että välillä olen hiljaisempi, ja sitten vaan ollaan hissukseen... Meillä vaihtui myös pomo, ja nyt saatiin fiksun oloinen pomo, ihan hyvältä vaikuttaa. Pomon pomoksi tosin palasi se yks käärme joka oli meillä kauan aikaa aikaisemminkin.

Suunnilleen pari viikkoa sitten saimme viikoksi hoitoon M:n perheen iki-ihanan hamsterin! Voi että mä kiinnyin siihen. Vähän itkin kun oli aika palauttaa se pikkuinen. Onneksi kuulemma meille tarjotaan sitä hoitoon jatkossakin. Vaikuttivat tyytyväisiltä näin innokkaaseen ja perehtyneeseen hoitopaikkaan. :)

Tässä vielä kuva eräästä askartelemastani onnittelukortista, sen ollessa siis vielä alkuvaiheessaan. Lisäsin kuvan oton jälkeen korttiin vielä vähän kuvia ja tekstiä. Taittokortti ikkunoineen oli siis valmis kaupasta ostettu pohja, mutta itse lisäsin tuon rusetille solmimani nauhan, sisäpuolelle kuvioidun paperin ja etupuolelle hiukan kimalletta, mikä ei kuvassa juurikaan näy. Yleensä en yhtään tykkään ruseteista, enkä siis käytä niitä yleensä missään, ja nukkejen vaatteistakin ratkon ne irti aina kun mahdollista, mutta tuon nauhan päädyin solmimaan rusetin tapaiselle, kun se tuntui sopivan tähän korttiin paremmin kuin pelkkä suora nauha.

Tässä eräs jo lähes ikuisuus-projektini, Barbielle matto. Vieressä lankakerä josta leikkelen lankaa mattoa varten. Valkoiset ja valko-vihreät langanpätkät hyödynnän eräässä toisessa käsityö-projektissani, joka ehkä sitten vuorollaan joskus etenee jos etenee. Pääasia että on aina kivaa kun tekee.

Ja sitten vielä lopuksi muutamia kuvillaleikkimisiäni. Tämä kuva ei ole itse ottamani, vaan on Mattelin promo-kuva Barbiesta Spririt of the Earth, joka on yhä viimeisin Barbie-ostokseni, koska nukenosto-lakkoni on pitänyt varsin hyvin. (Yhden uuden nukkepakkauksen kyllä ostin muutama päivä sitten. Kyseessä oli kahden nuken setti, jonka pienen harkinnan jälkeen halusin ostaa, sen pakkauksen toisen nuken takia, mutta toisestakin taitaa saada varsin kivan kun vähän muokkailee. Kyseessä Mattelin valmistamat nuket, mutta ei siis Barbie-sarjaa.) Mutta siis tätä kuvaa muokkailin itse aikani kuluksi täällä: Lunapic.
Kunhan saan aikaiseksi, avaan oman Spirit of the Earth-Barbie-laatikkoni, että pääsen kunnolla ihastelemaan ja kuvaamaan ihan omaa inkkariani. Haluan varata siihen kunnolla aikaa, ja myös muudin pitää olla just sopiva, että voin nautiskella nukestani rauhassa.

Seuraavaksi sentään oma ottamani kuva eräästä omasta nukestani, Tonnerin Tiny Kitty Collier-söpöläisestä, ja Lunapicilla taas on leikitty: