Kuluvasta vuodesta

Tämä vuosi on ollut tähän astisen elämäni paras. Henkinen kantokykyni on kasvanut hurjasti, mistä olen syvästi kiitollinen. Toki jonkun muun mittapuulla tämä vuoteni olisi kenties voinut olla aika hankala, eli ei ole ollut ruusuilla tanssimista tämäkään.

Viime aikoina on taas häirinnyt unta odotellessa ahdistus ja masennus. Se kaikki alkaa, kun unta odotellessa mieleeni on juolahtanut jokin ihan harmiton, tai suorastaan positiivinen, muistikuva jostakin menneisyydestäni, ajalta ennen psykoterapian alkua. Päiväsaikaan onnistun hätistelemään kaikki menneisyyteen viittaavat muistot päästäni, väsyneenä hiljaisuudessa maatessani olen puolustautumiskyvytön. Onneksi alitajuntani antoi lopulta tuohonkin ongelmaan toimivan oloisen lääkkeen: "Minä ansaitsen olla onnellinen".

Muuta kuluneesta vuodesta: petyin pomooni aika syvästi, useaan otteeseen. Väsyneisyys on yhä kuvassa mukana, vaikka välillä on ollut helpompia jaksoja.

Syntymäkrapulaa

Eilisen pistemäärä: 3. Kiireinen päivä. Minnasta on ollut apua paljon enemmän kuin osasin noin uudesta apulaisesta odottaa olevan tässä tilanteessa.

Tämänkin päivän pistemäärä olisi muuten 3, mutta fiilikset menivät joksikin aikaa huonoiksi erään tietyn biisin alettua soimaan radiosta tietyssä tilanteessa: muistui mieleen läheiseni itsemurha kaikkineen. Masennus-ahdistus tuntui taas aika lailla kuin vatsataudilta ja/tai krapulalta, ilman mitään varsinaista pää- tai vatsakipua. Noita kipuja voi tuntua silloin kun on voimakkaampi ahdistus. Eli tämän päivän pistemäärä on 2. Kiireinen päivä. Huomenna me lähdetään muutamaksi päiväksi mökille. Se tekee varmaankin hyvää.

Malta yrittää

Kylläpä teki hyvää, kun sain eilen kiukutella täällä päiväkirjassani! Olo on ollut sen ansiosta vähän helpottunut vielä tänäänkin. On kyllä ollut aika tajuttoman kiireinen päivä. Kotonakin paljon tehtävää.

Vaikka tuntuisi kuinka mahdottomalta, aina maksaa vaivan kuitenkin yrittää.

Tuon olen saanut huomata tarpeeksi usein, vaikkei se toki aina pädekään. Mutta yritän pitää mielessä.

3. Kuolisin mieluummin kuin eläisin, mutta maltan vielä odottaa vuoroani, koska kuolema tulee kuitenkin lopulta.

Kiukuttelua

Eilispäivä se vaan jatkui just ihkuna ihan loppuunsa saakka! <3 Äiti yritti soittaa mulle kun meillä oli vieraita. Olin tarkoituksella laittanut puhelimeni äänettömälle vierailun ajaksi, joten huomasin puhelun vasta vierailun jälkeen. Jonkin aikaa kerättyäni voimia päätin lähettää äidille tekstarin, huomioiden, että on riski, että äiti taas soittaa mulle sitten tekstarin saatuaan. Pahoittelin tekstarissa, etten ollut vastannut siihenkään äidin soittoyritykseen. Kerroin että meillä oli vieraita, joten puhelin oli äänettömällä. Ja että viimisen viikon ajan töissä on ollut uuvuttaa, koska työntekijöitä on yhä liian vähän työmäärään nähden, ja nyt sitten on vielä opastettavakin siinä mukana joka päivä koko työpäivän ajan. Eikä loppua näy, koska tulevat kaksi viikkoa olen tämän opastettavan kanssa kahdestaan, eli töitä on entistäkin enemmän. Ja että puhelua ja vierailua edeltävän päivän olimme mieheni kanssa hikihatussa siivonneet ja järjestelleet kämppää. Ja että meillä oli viisi aikuista ja neljä villiä muksua, kämppä on nyt pommin jäljiltä ja väsyttää, pitäisi ehtiä edes vähän siivota ja järjestellä ja kuitenkin ehtiä ajoissa nukkumaan että jaksaa herätä ennen kuutta töihin menoa varten. Kysyin että sopisiko siis, jos soittaisin hänelle seuraavana päivänä. Ei, ei se sopinut, puhelimeni soi melkein heti. Niin siinä melkein aina käy, vaikka mikä olisi. Ja kännissähän se sitten taas oli. Sen puhelun jälkeen yritti veljeni soittaa, ja laittoi sitten tekstarin perään. Kutsu tämän vuotiseen tähän minulle ah-niin-rakkaaseen tapahtumaan: äitienpäiväkonserttiin! :) Ja vastaus mieluiten ihan saman illan aikana, että saadaan kaikille varattua liput. Ihanaa! Tiesin vastaukseni siltä seisomalta, vaikka samalla toki tiedostin, että tuo tiedustelu tuli nyt ihan huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Päässäni alkoi melkein välittömästi soimaan tuo ihania fiiliksiä nostattava "Tiritiriteijaa, tiritiriteijaa!", ja se soi yhä, olen saanut sitä vain joksikin ajoiksi hätisteltyä päästäni. Vastasin että valitettavasti emme pääse tulemaan sinne. Ja sain jo esimakua kaikesta siitä syyllisyydestä, mitä veljeni ja äitini minulle tulevat vaivihkaa tuottamaan, kun enhän minä itse nyt ymmärrä ihan omaehtoisesti mitään syyllisyyttä tuostakaan asiasta tuntemaan. Ihanaa ihanaa kun minulla on näin ymmärtäväinen, läsnä oleva ja kannustava perhe! Aina tulee niin paljon ehdotonta hyväksyntää ja rakkautta sieltä, ja minun asioistani, persoonastani ja elämästäni ollaan aina niin vilpittömästi kiinnostuneita, ja saan tuntea olevani olemassa ja hyväksytty ihan juuri sellaisena kuin olen! Kiitos, elämä, kiitos!

Se hyvä puoli siinä on, kun pelkää pahinta tulevan päivän suhteen, että aika usein yllätyn iloisesti. Tämä päivä meni siis ihan okei, siihen nähden, miten hirveältä tuntui ajatella sitä eilen, ja miltä tuntui aamulla. Eli tämäkin päivä saa minulta pisteitä ruhtinaalliset 3 =Kuolisin mieluummin kuin eläisin, mutta maltan vielä odottaa vuoroani, koska kuolema tulee kuitenkin lopulta.

Ehkä elämänhalun seurantaa?

Herrajjesta mä oon ihan paskana tuosta lapsiperheiden vierailusta. Niin taitaa olla kyllä miehenikin. Kun minä olin pieni (nyt se alkaa!), minä istuin kuin suolapatsas, hiiskumatta, koko vierailun aikana, hyvä jos kehtasin edes vessaan pyytää päästä. Nämä kaikki ovat jotain aivan päinvastaista. No, minulla ja etenkin miehelläni on ollut turhankin kova kuri lapsuudessani, mutta nämä nykyajan lapsiperheet... Tämä on jotakin aivan karmeaa. Vaatii aikaa toipua tästä. Meillä kävi siis tänään viisi aikuista ja neljä lasta, joista kolme oli alle kouluikäisiä. Tajutonta riehuntaa, sotkemista, tavaroiden penkomista, heittelyä ja mekastusta. Tänne ei lasketa lapsia taaskaan pitkään aikaan, ei tommosta vaan kestä.

Olen miettinyt sellaista, että voisi olla mielenkiintoista yrittää edes jonkin aikaa seurata tuota elämänhaluni tasoa päiväkohtaisesti. Silloin kun mulla on huono olo, ja ajattelen itsemurhaa paljon, tuntuu siltä, että sellaista se on ollut mulla joka päivä niin kauan kuin muistan. Kuitenkin kun olen aiheesta mieheni ja terapeuttinikin kanssa keskustellut, niin todennäköisesti mulla kuitenkin on niitäkin päiviä, kun elämä ei tunnu niin vastenmieliseltä. Olen hahmotellut jonkinlaista pisteytystä, jolla voisin määrittää jokaiselle päivälle sen elämänhalun tai elämänhaluttomuuden suuruuden. Sitten jos vaan jaksaisin kanssa pitää sellaista seurantaa edes jonkin aikaa päällä... Tällainen tämä pisteytykseni on nyt alkutekijöissään, aika näyttää pitääkö tätä vähän muokata.

5. Elämä on mielenkiintoista tai jopa mukavaa.

4. Elämä on tarpeeksi hyvin sujuvaa.

3. Kuolisin mieluummin kuin eläisin, mutta maltan vielä odottaa vuoroani, koska kuolema tulee kuitenkin lopulta.

2. Tämän päivän aikana olen jossakin vaiheessa toivonut voivani kuolla mahdollisimman pian.

1. Olen päivän aikana useaan otteeseen miettinyt eri tapoja tappaa itseni, mutta saan käännettyä ajatukseni toisaallekin.

0. Elämä niin sietämätöntä, että ainoa asia, joka lohduttaa, on itsemurhan suunnitteleminen ja ajatteleminen.

Tämän päivän pisteytykseni: 3. Veikkaanpa että tuota kolmosta tulee käytettyä aika usein jatkossakin. Pistemäärän perusteella voisi ajatella, että se on hyvä pistemäärä, 3/5, mutta se onkin vaan minun pisteytyksessäni hyvä määrä, se on minun hyvä elämänhaluni! Minulle elämä ei ole ihanaa koskaan. :P

Epämukavan mukava pomo ym.

Mun on tehnyt aika usein mieli kirjoittaa jotakin tänne päiväkirjaani, mutta aina on sitten tullut mieleen jotakin mieluisampaa tai tärkeämpää tekemistä, ja usein on väsyttänyt myös.

Vointi on vaihdellut kohtuullisen hyvästä huonoon. Polvi oli kipeä muutaman päivän ajan, mutta ihme kyllä se meni itsestään ohi, ilman että tarvitsi aloittaa edes tulehduskipulääke-kuuria.

Mulla oli rutiininomainen keskustelu uuden pomoni kanssa, ja täytyy sanoa, että posiitivinen vaikutelma vaan voimistui. Koin hänet jo sen verran fiksuksi ja mukavaksi pomoksi, että se alkoi käydä mulle voimille. :P Olen niin tottunut pomoihin, joita en yrityksistä huolimatta ole pystynyt kauheasti arvostamaan, että olen tottuneempi keskustelemaan sellaisen kanssa. Nyt huomasin, että mulle tuli ihan uudella tavalla pyrkimys antaa itsestäni jollakin lailla tavallista parempi kuva työntekijänä ja persoonana. Olin välillä aika hämmennyksissä ja jotenkin ujonakin. Olin ihan kuitti sen keskustelun jälkeen, ja pyörällä päästäni. Mutta samalla toki iloinen, että nyt on näin älykäs, viisas ja mukava pomo. Voikohan tällainen luksus jatkua kauaa tuossa talossa? Aikaisemminkin siellä on tuollaiset pomot lopulta siirtyneet tai siirretty ylemmäs, pois varsinaisista esimies-tehtävistä kokonaan. No, nautitaan nyt niin kauan kuin näin jatkuu.

Pomoni on nyt myös kollegojensa kanssa järkänneet meille viimeinkin mahdollisen tuuraajan, jota me ollaan viime viikon loppupuolelta lähtien alettu perehdyttämään työtehtäviimme. Vaikuttaa lupaavalta. Ehkä suunnilleen minun ikäiseni nainen. Rahallinen, mukava, fiksu ja motivoitunut. Ei mitään valittamista! Hänelle voisi sopia nimeksi vaikka Minna. Pissis on ollut ihan raivona, ja näkee tämän uuden ihmisen kilpailijana, ja tietty syystäkin. :D Pissis on puhissut kiukkua, ja julistanut mulle ja Jussille, miten törkeää tämä tällainen on, kun hän on niin poikkeuksellisen hyväkin kuulemma siinä hommassa. Jaa-a. Ihanaa, jos päästäisiin pissiksestä kokonaan eroon, edes lopulta. Vähän rohkenin puhua pissiksestä pomonikin kanssa, ja hän suhtautui oikein hyvin. Pissis on kutakuinkin valheellisin, kylmin, tyhjin, pinnallisin ja omahyväisin ihminen kehen olen joutunut pikkasenkin tutustumaan. Tavallaan harmitonkin, onneksi, vaikkei tarpeeksi harmiton.

Aamuisin on ollut välillä kauhea olo. Epätoivoinen, ahdistunut, voimaton, masentunut. Välillä muulloinkin. Toistaiseksi on auttanut, kun nollaan ajatukseni, yritän alkaa elämään siinä ja nyt, keräämättä mitään uhkakuvia ja raskaita painolasteja tulevista päivistä haasteineen. Yksi päivä, tai yksi tunti kerrallaan. Ja aina voin hankkiutua sairiksellekin, vaikken mielellään niin teekään. Ens viikonloppuna meille tulee melkoinen lauma kavereita kylään. Se stressaa. Kaikki siivoaminen ja järjesteleminen, ja se sosiaalisuus siinä sitten. Lapsiakin on varmaan tulossa kylään, ja siinä on aivan oma härdellinsä. Tulevat työpäivät ovat tavallista vaativampia, kun pitää opastaa uutta ihmistä siinä samalla. Tulossa on myös Jussin loma, jolloin teen töitä joko yksin, tai sitten yhdessä Minnan kanssa. Töitä tulee siis olemaan siinä älyttömästi. Ja olen siis sellainen erakko, että mieluiten en puhuisi kenenkään kanssa koko työpäiväni aikani, ja tekisin siis töitäkin ihan yksin, jos se vain olisi mahdollista. Mutta töitä on liikaa yhdelle, ja liikaa kahdellekin. Yritän nyt siis keskittyä suoriutumaan ihan vain päivä kerrallaan, ei sen kummempaa.

Kaikenlaistahan sitä tulee joutessaan mietittyä. Rakastan tuumailua ja haaveilua. Olen aina elänyt pääni sisällä enemmän kuin ulkomaailmassa. Viime päivinä olen miettinyt sitäkin, että lapsi taitaa häiriintyä narsistisesti, kun jompikumpi tai molemmat vanhemmat antavat hänelle rakkautta, huomiota ja kannustusta vain silloin, kun lapsi on tietynlainen tai tekee jotakin tiettyjä asioita, muuten suhtautuvat välinpitämättömästi, jopa torjuvasti, vähättelevästi, vihamielisesti. Lapsen itsetunto ei voi sitten kehittyä normaalisti ja normaaliksi. Tilanne on kaksijakoinen. Olet täydellinen/et ole yhtään mitään. Narsistinen persoonallisuushäiriö ja epävakaa/rajatilainen persoonallisuushäiriö ovat kiinnostaneet minua jo vuosia, kun ovat aika läheinen teema.

Valoisiakin pilkkuja

Eilinen visiitti meni sinällään ihan hyvin, vaikka koolla olikin melko suuri porukka ihmisiä, ja joukossa oli kaikkiaan neljä lasta, joista vasta yksi oli kouluikäinen. Kaikki nuo lapset ovat kyllä oikein suloisia, ja siis hyvin kasvatettuja, ei mitään häiriintyneitä vintiöitä. Ennenkin ollaan heitä tavattu kyllä, paitsi tuota ihan pienintä. Onneksi me ei oltu siellä kovin kauaa. Taisin vierailun aikana tulla juoneeksi pikkuhiljaa kokonaisen lasillisen punaviiniä, hui mitä rälläämistä! :o Saas nähdä tuleeko taas koko loppuvuonna juotua enää niinkään paljoa. :D

Tänään on... arvatkaa vaan... no väsyttänyt. Päivällä olin jonkin aikaa pirteänä, ja aloitettiin taas melkoiset siivoamiset täällä kotona. Se on ihan loputon suo. Urakasta paisui melkoinen, ja aloin jo olla ihan kuitti. Ja silti on niin paljon tekemättä vielä.

Jokusen viikon päästä ois tarkoitus kutsua osa noista ihmisistä käymään täällä meillä. Onhan siinä työtä ja jännittämistä, etenkin jos tulee lapsiakin. Aion laittaa piiloon rakkaat Barbieni, vaikka sinällään olisikin ihanaa vaikka ihan leikkiä sen yhen pikkutytön kanssa Barbieilla. Mutta sitä varten mun pitäisi kaivaa esiin ne sellaiset nukkeni ja niiden vaatteet, joilla sopii leikkiä, ja se vois taas olla ehkä ihmisten mielestä vähän liian outoa. Ns. koriste-Barbieni saattaisivat ihan mennä vielä - yksi noista ihmisistä onkin nähnyt koriste-nukkeni jo monta kertaa, mutta että mulla olis sitten ihan siis leikkimiseen nukkeja, hmmm... Muutenkin siis täytyy järjestellä koti mahdollisimman lapsi-ystävälliseksi, ja siis etenkin kaikki liian mielenkiintoiset ja särkyvät esineet visusti piiloon.

Olin kirjoittanut erään masentuneen naisen päiväkirjaan kommentin, kun oli siis ihan yksiselitteisesti tunne että haluan niin tehdä, ja lämmitti kyllä sydäntä äsken lukea hänen vastauksensa. Ei me olla yksin täällä maailmassa, vaikka etenkin masentuneesta sellaiselta melkein aina tuntuukin. Ettei kukaan voi tajuta eikä välittää. Että muutkin inhoo vähintään yhtä paljon kuin itsekin.

Oli ihan piristävää, kun eilen pitkästä aikaa meikkasin sillai ns. kunnolla. Miehenikin kehui, ja sanoi samalla, että näytän meikattuna aika erilaiselta. Niin olen aiemminkin ajatellut, että meikattuna näytän erilaiselta, etenkin siis silmäni saan muutettua sellaisiksi mistä pidän enemmän. Voisin jatkossa laittautua vähän useammin, se tekee ihan hyvääkin välillä. Tänään kävin läpi meikkipussieni sisältöä, ja heitin melkein puolet roskiin, kun olivat jo niin vanhoja, ja sellaisia värejä, joita tuskin enää käytän.

Arjen alkaminen hirvittää taas. Usein olen huolissani Jussin jaksamisesta töissä. Hänellä on paljon fyysisiä vaivoja ja kipuja. Mun jaksaminen vaarantuu, jos ja kun Jussi joutuu jäämään sairikselle.

Fiilikset ei oo mitenkään parhaat mahdolliset, mutta on noita valopilkkujakin sentään kuitenkin.