Valoisiakin pilkkuja

Eilinen visiitti meni sinällään ihan hyvin, vaikka koolla olikin melko suuri porukka ihmisiä, ja joukossa oli kaikkiaan neljä lasta, joista vasta yksi oli kouluikäinen. Kaikki nuo lapset ovat kyllä oikein suloisia, ja siis hyvin kasvatettuja, ei mitään häiriintyneitä vintiöitä. Ennenkin ollaan heitä tavattu kyllä, paitsi tuota ihan pienintä. Onneksi me ei oltu siellä kovin kauaa. Taisin vierailun aikana tulla juoneeksi pikkuhiljaa kokonaisen lasillisen punaviiniä, hui mitä rälläämistä! :o Saas nähdä tuleeko taas koko loppuvuonna juotua enää niinkään paljoa. :D

Tänään on... arvatkaa vaan... no väsyttänyt. Päivällä olin jonkin aikaa pirteänä, ja aloitettiin taas melkoiset siivoamiset täällä kotona. Se on ihan loputon suo. Urakasta paisui melkoinen, ja aloin jo olla ihan kuitti. Ja silti on niin paljon tekemättä vielä.

Jokusen viikon päästä ois tarkoitus kutsua osa noista ihmisistä käymään täällä meillä. Onhan siinä työtä ja jännittämistä, etenkin jos tulee lapsiakin. Aion laittaa piiloon rakkaat Barbieni, vaikka sinällään olisikin ihanaa vaikka ihan leikkiä sen yhen pikkutytön kanssa Barbieilla. Mutta sitä varten mun pitäisi kaivaa esiin ne sellaiset nukkeni ja niiden vaatteet, joilla sopii leikkiä, ja se vois taas olla ehkä ihmisten mielestä vähän liian outoa. Ns. koriste-Barbieni saattaisivat ihan mennä vielä - yksi noista ihmisistä onkin nähnyt koriste-nukkeni jo monta kertaa, mutta että mulla olis sitten ihan siis leikkimiseen nukkeja, hmmm... Muutenkin siis täytyy järjestellä koti mahdollisimman lapsi-ystävälliseksi, ja siis etenkin kaikki liian mielenkiintoiset ja särkyvät esineet visusti piiloon.

Olin kirjoittanut erään masentuneen naisen päiväkirjaan kommentin, kun oli siis ihan yksiselitteisesti tunne että haluan niin tehdä, ja lämmitti kyllä sydäntä äsken lukea hänen vastauksensa. Ei me olla yksin täällä maailmassa, vaikka etenkin masentuneesta sellaiselta melkein aina tuntuukin. Ettei kukaan voi tajuta eikä välittää. Että muutkin inhoo vähintään yhtä paljon kuin itsekin.

Oli ihan piristävää, kun eilen pitkästä aikaa meikkasin sillai ns. kunnolla. Miehenikin kehui, ja sanoi samalla, että näytän meikattuna aika erilaiselta. Niin olen aiemminkin ajatellut, että meikattuna näytän erilaiselta, etenkin siis silmäni saan muutettua sellaisiksi mistä pidän enemmän. Voisin jatkossa laittautua vähän useammin, se tekee ihan hyvääkin välillä. Tänään kävin läpi meikkipussieni sisältöä, ja heitin melkein puolet roskiin, kun olivat jo niin vanhoja, ja sellaisia värejä, joita tuskin enää käytän.

Arjen alkaminen hirvittää taas. Usein olen huolissani Jussin jaksamisesta töissä. Hänellä on paljon fyysisiä vaivoja ja kipuja. Mun jaksaminen vaarantuu, jos ja kun Jussi joutuu jäämään sairikselle.

Fiilikset ei oo mitenkään parhaat mahdolliset, mutta on noita valopilkkujakin sentään kuitenkin.