Olipa taas hankalaa päästä aamulla ylös sängystä. Onneksi mieheni jaksoi taas auttaa herämään. :P Kumpikaan polvi ei ole ollut yhtään kipeä, jee! Tämäkin päivä on ollut kovin puuhakas. usein ajattelemme kauhulla, että mitäköhän siitäkin tulisi, jos meillä olisi vielä lapsikin. :s Kahden aikuisenkin arkea on näin työlästä ja kiireistä hoitaa, siis näin meillä. Eivät riitä vuorokaudessa tunnit.
Useimmiten en osaa sanoa elämäni varrelta mitään yksittäisiä tapahtumia, jotka olisivat olleet erityisen traumaattisia, tai muutoin käännekohtia elämässäni, hyvässä tai pahassa mielessä. Mutta eilen illalla mieleeni juolahti eräs tapahtuma-ketju, josta sen hetkinen alamäkeni sai vauhtia luisuunsa. Olin juuri ns. päässyt, tai siis paremminkin siirretty, takaisin avohoidon piiriin, psykiatriselta osastolta. Eli siirtynyt mielisairaalasta kotiin. Pomoni oli ilmoittanut, että tahtoisi puhua kanssani vähän työasioista, ja kysyi, että sopisiko jos hän piipahtaisi kotonani. Minulle sopi, olin huolissani työsuhteeni jatkumisesta runsaiden ja etenkin pitkien sairauslomieni takia. Pomoni tuli, enkä ihan tajunnut pointtia hänen jutuissaan. Koin olevani aika haavoittunut, epätietoinen kaikesta tulevaisuuden suhteen, ja väsynyt. Ja pomoni ehdotti suutelemista, ja yritti kosketella minua. Se tuli minulle täysin yllätyksenä. Sain kuitenkin jotenkin päätettyä sen vierailun siihen, ja hyvästeltyä hänet. Olin aivan ällikällä lyöty vielä seuraavanakin päivänä. Silloinen pomoni oli tavallaan perhetuttu. Hän oli veljeni ystävä, ja isäni kanssa myös tavallaan ystävystyivät melko lailla. En oikein tiennyt miten suhtautua ja mitä ajatella. Koin itseni kuitenkin hyvin pelokkaaksi, epävarmaksi, oudolla tavalla myös likaiseksi ja syylliseksi. Soitin seuraavana päivänä veljelleni ja vanhemmille, ja kerroin tapahtuneesta. Kerroin, että koin tilanteen häiritsevänä ja hämmentävänä. Halusin kai jotakin tukea ja neuvoja. Veljeni oli ihan neuvoton ja avuton, niin kuin yleensäkin, ja vanhempieni mielestä minun pitäisi olla ylpeä, että kelpasin sellaiselle miehelle. Ja että minun pitäisi ottaa asia huumorilla, tai ei ainakaan saisi nostaa tapahtuneesta mitään meteliä. Puheluitten jälkeen olin ymmälläni, ja raivoissani, jotenkin turtakin. Itse en silloinkaan arvostanut itseäni kovin korkealle. En ihmisenä, naisena tai muutenkaan. Minulla oli kuitenkin sellainen oletus, että yleensä edes vanhemmat välittävät lapsestaan jollakin erityisellä tavalla. Olin järkyttynyt. ... (Sinä aikana oli ihan kaikenlaisia vaikeuksia) Ja seuraavana päivänä oli vielä tarkoitus palata töihin, pitkän sairausloman jälkeen. Mitä siitäkin tulisi...
(Edit: 6.3.201. Sensuroin osan pois, kuitenkin turhan henkilökohtaista jaettavaksi.)
Tuon kaiken kun muistan, se lievittää ikuista syyllisyyden tuntoani siitä, että olisin huono tytär ja huono sisko. Eipä minun perheenikään mistään Muumilaaksosta ollut perujaan. Samalla sen kaiken muistaminen tekee kipeää ja inhottaa, ja tuntuu epätodelliselta painajaisunelta. Harvoin haluan edes muistella sitä kaikkea. Ja kuitenkaan paska en onnistunut tappamaan itseäni. Nössö mikä nössö. Tavallaan olisi ollut parempi, jos pomoni olisi raiskannut minut. Olisinkohan silloin ollut määrätietoisempi itsetuhossani?
Mieheni on tiennyt nämäkin kaikki seikat minusta, ja silti halusi ystävystyä kanssani, ja melko pian myös alkaa seurustelemaan kanssani. Ajatella! :) Kohta ollaan oltu yhdeksän vuotta kimpassa!
The Beatles: Tomorrow Never Knows
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti