Täällä taas. Ja väsynyt. Koko päivän. Muuten on onneksi kaikki sujunut ihan hyvin. Jatkossa kirjoitan jotakin polviini liittyvää vain silloin, kun niiden kanssa on ongelmia. Ainakin niin kauan, kun niiden vointi on näin hyvä, kuin viime viikkoina on ollut. :) Kiitos Hyalganin! Eli kun polvista ei kuulu mitään, niille kuuluu hyvää.
Otanpa jatkossa projektiksi yrittää tarkkailla enemmän ns. huonoja fibojani. Tulkitsen helposti monenlaiset ikävät tunnetilani joko masennukseksi tai ahdistukseksi, kun seassa kaiken järjen mukaan pitäisi olla myös ihan luonnollisia ja ns. normaaleja tunnereaktioita asioihin ja tapahtumiin. Tai yksinkertaisesti vaan paska päivä. Niitä on kaikilla ja ne kuuluvat elämään, ei niille mitään diagnoosia tarvitse antaa. Samoin voisin yrittää funtsailla, milloinka tunnereaktioni on ollut alunperin sellainen ihan järkeenkäypä, mutta jostakin syystä se on sitten kehittynyt, kasvanut, masennukseksi ja/tai ahdistukseksi. Miksi näin kävi, ja mitä asialle voisi tehdä.
Se onkin sitten hankalampi soppa, yrittää erottaa toisistaan fyysinen väsymys, henkinen väsymys ja masentuneisuus. Mutta tahtoisin oppia, edes pikkasen.
Noista voisi vaikka olla minulle jotakin hyötyä.
Aina välillä nousee mieleen, miten kivaa voisi olla tehdä Unicef-nukkeja. Saisinkohan joskus aikaiseksi? Katsotaan.
En osaa sanoin kuvailla, miten kiitollinen olen, kun viimeinkin on viikonloppu. Takana tavallistakin väsyneempi työviikko. Ihanaa, ihanaa, olla kotona. Ihanaa, ihanaa, ettei tarvitse mennä töihin. Kun siellä on niitä pissiksiäkin. Mua hävettää ja ärsyttää itsessäni se, ettei tällainen nelikymppinen ämmä osaa sivuuttaa välinpitämättömän huvittuneesti tuollaisia teinipimuiksi jääneitä parikymppisiä. Kunpa joskus vielä osaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti